Inka Koponen: PAKkabaree 10.12.11

Tänä iltana suuntaan askeleeni kohti kenties Joensuun sympaattisinta rakennusta, Pakkahuonetta. Pakkabaree performanssi-iltamat on koonnut paikalle mukavasti taiteen ystäviä, joita istuu useassa rivissä pieneen tilaan kootussa katsomossa. Sana ”iltamat” on muuten minusta hyvin herttainen. Jos olen matkalla illanviettoon, jota kutsutaan iltamiksi, odotan mukavaa yhdessäoloa ja viihtyisää leppoisuutta. Ja huhhuh, miten väärässä olinkaan tälläkertaa! (ainakin alussa)

Valojen sammuttua lavalle astelee kummallista häkkyrää mukanaan raahaava olento, joka kimmelsi kilpaa häkkyrässä roikkuvan discopallon kanssa. Eikun töpseli seinään, ja olennon päällä olevat jouluvalot syttyivät lisäten hopeisten vaatteiden ja asusteiden loistoa. Täytyy vielä sanoa, että tämä 'olento' oli illan juontajana toimiva Leena Kela sonnustautuneena päästä varpaisiin (ja ripsiin) asti hopeisiin hynttyisiin. Käytän sanaa 'olento', koska en ole vieläkään täysin varma, oliko hän henkilö vai olento juuri tuona iltana. Mutta kuitenkin.

Ensimmäinen performanssi oli se, jonka takia joudun miettimään uudestaan mielikuvani sanasta ”iltamat”. Istuimme pimeässä huoneessa, ja sivuovesta alkaa yhtäkkiä hivuttautua sisään hahmo. Kummallisten ja karvoja nostattavien ääniteemojen lomassa hahmo paljastuu nukeksi, joka raahustaa lavalle ja ryhtyy nytkähtelemään ja liikehtimään kuin riepoteltuna. Videotykki heijastaa seinälle ahdistavia kuvia ja tunnelmia nuken jatkaessa vääristynyttä venkoiluaan edessämme. Tunnelma on kerrassaan karmiva. Performanssi herättää minussa epämiellyttäviä tuntemuksia, ja hetken olen jo harkitsemassa salista poistumista. Jatkan kuitenkin loppuun. Performanssi kuvastaa kiusaamista ja onnistuu siinä hyytävän hyvin.

Mieli edelleen hieman sekavana seurasin muita performansseja, jotka olivat keskenään melko erilaisia. ”Ystäväni appelsiini” (?) nimisessä perforanssissa tunnelmat vaihtelivat suuresta hämmästyksestä hymyn huulille nostattavaan hilpeyteen. Ennen en ole nähnyt elvytettävän tyhjilleen juotua appelsiinipillimehupurkkia. Tämä performanssi toimi ilman puhetta, kun taas Reima Hirvosen ja Kimmo Modigin teosten kantavana voimana oli juuri puhe ja muu ihmisen tuottama ääni. Varsin erikoisesti eteni ilta, jossa paikkansa ottivat niin surumielisten veisujen mukana laulava, rintaliiveihin ja hameeseen sonnustautunut parrakas mies, kuin myös Madonnan kanssa kilpaa tekstiä suoltava nuorempi herrashenkilö. Madonnan kanssa kilvan niitä näitä pajattanut Kimmo Modig sanoi erään kommentin, joka jäi erityisesti mieleeni. Mietittyään ääneen performanssinsa mielekkyyttä hän totesi, että voipahan jokainen katsoja joskus kymmenen vuoden päästä muistella lauantaita, jonka vietti seuraten kilpapuhumista Madonnan kanssa. Harvinaisen totta, ei tällaista joka päivä nääkkään.

Performanssit jättivät minulle erikoisen olon pitkäksi aikaa. Tämä kokemus oli hyvin opettavainen sen suhteen, kuinka erilaisia asioita voikaan tuoda toisten nähtäväksi silloin, kun vain mielikuvitus on rajana. Tätä lisää kiitos!

Iltamiin liittyvässä pienessä teoksessani haluan kuvata niitä tunnelmia, joita koin tuona iltana.

JD: PAKkabaree 10.12.2011

Lähestyn hienosti valaistua Pakkahuonetta. Olemme myöhässä Pakkabareesta, performanssitaiteen illasta. Ovi ei aukene. Toivon, että performanssien välillä olisi tauko, jotta näkisin edes osan esityksistä. Kysyn itseltäni, miten onnistun myöhästymään, vaikka olin innoissani odottanut iltaa. Onneksi hetken päästä ovi avautuu. Kaksi performanssia jäljellä. Ensimmäisessä nainen juttelee appelsiinipillimehulle, antaa sille tekohengitystä ja lopulta hautaa tyhjän ja puhumattoman mehutölkin. Tapahtuma johtaa naisen itsemurhayritykseen vesipistoolilla.

Mikä oli tämän teoksen viesti? Entä mitä tarkoitti lattialla vierivä appelsiini ennen esityksen loppua? Oliko esitys kannanotto ruuan prosessoinnille? Kannanotto pakkausmateriaalien kasautumiselle kaatopaikoille? Tuntuu oleelliselta, että performanssilla on joku viesti jonka se välittää. Tai sitten niin, että katsoja löytää omia merkityksiä näkemälleen.

Seuraava esiintyjä puhui antaen Madonnan jatkuvasti keskeyttää itsensä monotonisella "express yourself" hoennalla, jonka laittoi aluksi soimaan taustalle. Koin hieman sympatiaa/myötähäpeää sillä esiintyjän epävarmuus oli aistittavissa ja kuultavissa. Tosin esiintyjä kertoi avoimesti performanssin tekoprosessista ja siihen liittyvistä epävarmuuden tuntemuksista, samalla antaen mahdollisuuden, että esityksestä voi lähteä kesken pois. En lähtenyt, vaikka se kävi mielessä. Esitys sai miettimään mikä saa ihmisen esiintymään kaikesta epävarmuudesta ja epäonnistumisen riskistä huolimatta? Mitä performanssi vaatii onnistuakseen? Mikä on tarpeeksi merkityksellistä esitettäväksi? Mitä on epäonnistuminen? Onko sitä?

Esitys (4/2011) -lehdessä oli osuva kirjoitus epäonnistumisesta. Se sai pohtimaan kulttuurimme normeja ja suorittamista. Onko epäonnistuminen kyvyttömyyttä saavuttaa oma potentiaalinsa? En haluaisi arvottaa ihmisiä sen mukaan ketkä ovat epäonnistujia vaan ennemmin arvostan sitä, miten ihminen onnistuu olemaan sitä mitä on. Olemaan läsnä. Näin ollen esiintymistä voi ajatella henkisenä harjoituksena, jossa läsnäolo välittyy katsojille. Läsnäoloa estää levottomuus ja mielen harhailu. Sitä helposti tapahtuu jos yrittää taiteen tekemisen kautta mielistellä, järkeillä mikä toimii ja mikä ei.

Itse ajattelen, että taiteen tekeminen on prosessi jossa taiteentekijä antautuu tutkimaan tuntematonta. Taitelija toimii välittäjänä. Kuvittaa, sanallistaa, etsii muotoa. Itse arvostan sitä, jos taiteen kautta voin ymmärtää jotakin uudella tavalla tai kokea jotakin merkityksellistä. Vaikka saatan ärsyyntyä näkemästäni ja ajatella, että taiteilja ei ole läsnä eikä esitys kosketa minua, niin voi olla, että näiden tuntemusten käsitteleminenkin on merkityksellistä.

Performanssitaidetta on vaikeaa määritellä. En välttämättä aina arvosta jokaista performanssin tekijää taitelijana, mutta arvostan sitä että uskaltaa välitää sitä minkä kokee oleelliseksi juuri sillä hetkellä. Perfomanssitaide eroaa monista muista taiteenmuodoista, joissa perinteet ja historia vaikuttavat selkeämmin taiteen tekemiseen ja tulkitsemiseen. Performanssitaide on riippumattomampaa. Sitä kautta voi yhdistellä, provosoida ja kokeilla. Se antaa mahdollisuuden ilmaista itseään juuri sillä tavalla kuin haluaa. Tarvitsee vain haluta, uskoa ja uskaltaa.

JD

KOLMAS TYÖPAJA 5.11.11

Pyhäinmiestenpäivänä läksimme neulomaan Akasha Pushpan kanssa.

Inka Koponen: Pyhäinpäivän neulontataideteko


Tälle vuodenajalle tyypillinen luihin ja ytimiin- kylmyys kannustaa käpertymää koko päiväksi lämpöisiin vällyihin. Tänään se kuitenkin jäi vain haaveeksi, sillä oli aika suunnata jälleen kohti Ahjoa. Kolean sään mukanaan tuoma epämiellyttävyys sai kuitenkin väistyä varsin mielenkiintoisen performanssin tieltä. Vuorossa oli Akasha Pushpan järjestämä Pyhäinpäivän Neulonta-taideteko.

Neljän hengen joukkiomme järjestäytyi rinkiin ja pääsimme tutkailemaan Akashan mukanaan tuomia pussukoita. Jokainen pussi sisälsi suuren lankakerän ja puikot, ja suurimmasta pussista paljastui teos, jolle tänään neuloisimme jatkoa. Ennen vanhaan (Länsi?) Suomessa naiset ovat kokoontuneet rinkiin neulomaan yhdessä jotakin suurta, kuten villapaitaa. Tänään me pääsimme kokeilemaan samaa maton tekemisen muodossa.

Muistuteltuamme mieleen neulomisen salat ryhdyimme tositoimiin. Ensimmäiset puoli tuntia kilistelimme puikkoja Ahjon lämmössä, josta siirryimme ihmisten ilmoille eli puistoon, jonne suuntasimme kaikkine tuoleinemme ja pussukoinemme. Puikkojen kilistely jatkui seuraavat puoli tuntia sormet sinertäen, mutta kylmyydestä ei juuri välittänyt mukavan tekemisen aikana. Lopuksi päädyimme vielä Coffee Houseen, jossa teoksen lopettelu sujui mukavasti höyryävän teekupposen ääressä.

Koskaan aikaisemmin en ollut päässyt lähestymään tällaista taidemuotoa, joten kokemus oli hyvin erikoinen.Välillä melkein unohdin, että olen mukana taideperformanssissa. Tunnelma oli hyvin olohuonemainen ja rauhoittava ja välillä mietinkin, että miksei tätä tehdä enemmän. Tämä kokemus opetti myös, kuinka erilaisilla tavoilla taidetta voikaan tehdä.

Tähän kertaan liittyvä maalaukseni on yksinkertaisesti kuvaus mukavasta neulontahetkestä :)

Clarice Goulart: How is it possible to build a building?

... people have so different opinions in so many things!



Akasha Pushpa and participants
of the Joensuu Underground project


knitting in a circle