Valojen sammuttua lavalle astelee kummallista häkkyrää mukanaan raahaava olento, joka kimmelsi kilpaa häkkyrässä roikkuvan discopallon kanssa. Eikun töpseli seinään, ja olennon päällä olevat jouluvalot syttyivät lisäten hopeisten vaatteiden ja asusteiden loistoa. Täytyy vielä sanoa, että tämä 'olento' oli illan juontajana toimiva Leena Kela sonnustautuneena päästä varpaisiin (ja ripsiin) asti hopeisiin hynttyisiin. Käytän sanaa 'olento', koska en ole vieläkään täysin varma, oliko hän henkilö vai olento juuri tuona iltana. Mutta kuitenkin.
Ensimmäinen performanssi oli se, jonka takia joudun miettimään uudestaan mielikuvani sanasta ”iltamat”. Istuimme pimeässä huoneessa, ja sivuovesta alkaa yhtäkkiä hivuttautua sisään hahmo. Kummallisten ja karvoja nostattavien ääniteemojen lomassa hahmo paljastuu nukeksi, joka raahustaa lavalle ja ryhtyy nytkähtelemään ja liikehtimään kuin riepoteltuna. Videotykki heijastaa seinälle ahdistavia kuvia ja tunnelmia nuken jatkaessa vääristynyttä venkoiluaan edessämme. Tunnelma on kerrassaan karmiva. Performanssi herättää minussa epämiellyttäviä tuntemuksia, ja hetken olen jo harkitsemassa salista poistumista. Jatkan kuitenkin loppuun. Performanssi kuvastaa kiusaamista ja onnistuu siinä hyytävän hyvin.
Mieli edelleen hieman sekavana seurasin muita performansseja, jotka olivat keskenään melko erilaisia. ”Ystäväni appelsiini” (?) nimisessä perforanssissa tunnelmat vaihtelivat suuresta hämmästyksestä hymyn huulille nostattavaan hilpeyteen. Ennen en ole nähnyt elvytettävän tyhjilleen juotua appelsiinipillimehupurkkia. Tämä performanssi toimi ilman puhetta, kun taas Reima Hirvosen ja Kimmo Modigin teosten kantavana voimana oli juuri puhe ja muu ihmisen tuottama ääni. Varsin erikoisesti eteni ilta, jossa paikkansa ottivat niin surumielisten veisujen mukana laulava, rintaliiveihin ja hameeseen sonnustautunut parrakas mies, kuin myös Madonnan kanssa kilpaa tekstiä suoltava nuorempi herrashenkilö. Madonnan kanssa kilvan niitä näitä pajattanut Kimmo Modig sanoi erään kommentin, joka jäi erityisesti mieleeni. Mietittyään ääneen performanssinsa mielekkyyttä hän totesi, että voipahan jokainen katsoja joskus kymmenen vuoden päästä muistella lauantaita, jonka vietti seuraten kilpapuhumista Madonnan kanssa. Harvinaisen totta, ei tällaista joka päivä nääkkään.
Performanssit jättivät minulle erikoisen olon pitkäksi aikaa. Tämä kokemus oli hyvin opettavainen sen suhteen, kuinka erilaisia asioita voikaan tuoda toisten nähtäväksi silloin, kun vain mielikuvitus on rajana. Tätä lisää kiitos!
