JD: PAKkabaree 10.12.2011

Lähestyn hienosti valaistua Pakkahuonetta. Olemme myöhässä Pakkabareesta, performanssitaiteen illasta. Ovi ei aukene. Toivon, että performanssien välillä olisi tauko, jotta näkisin edes osan esityksistä. Kysyn itseltäni, miten onnistun myöhästymään, vaikka olin innoissani odottanut iltaa. Onneksi hetken päästä ovi avautuu. Kaksi performanssia jäljellä. Ensimmäisessä nainen juttelee appelsiinipillimehulle, antaa sille tekohengitystä ja lopulta hautaa tyhjän ja puhumattoman mehutölkin. Tapahtuma johtaa naisen itsemurhayritykseen vesipistoolilla.

Mikä oli tämän teoksen viesti? Entä mitä tarkoitti lattialla vierivä appelsiini ennen esityksen loppua? Oliko esitys kannanotto ruuan prosessoinnille? Kannanotto pakkausmateriaalien kasautumiselle kaatopaikoille? Tuntuu oleelliselta, että performanssilla on joku viesti jonka se välittää. Tai sitten niin, että katsoja löytää omia merkityksiä näkemälleen.

Seuraava esiintyjä puhui antaen Madonnan jatkuvasti keskeyttää itsensä monotonisella "express yourself" hoennalla, jonka laittoi aluksi soimaan taustalle. Koin hieman sympatiaa/myötähäpeää sillä esiintyjän epävarmuus oli aistittavissa ja kuultavissa. Tosin esiintyjä kertoi avoimesti performanssin tekoprosessista ja siihen liittyvistä epävarmuuden tuntemuksista, samalla antaen mahdollisuuden, että esityksestä voi lähteä kesken pois. En lähtenyt, vaikka se kävi mielessä. Esitys sai miettimään mikä saa ihmisen esiintymään kaikesta epävarmuudesta ja epäonnistumisen riskistä huolimatta? Mitä performanssi vaatii onnistuakseen? Mikä on tarpeeksi merkityksellistä esitettäväksi? Mitä on epäonnistuminen? Onko sitä?

Esitys (4/2011) -lehdessä oli osuva kirjoitus epäonnistumisesta. Se sai pohtimaan kulttuurimme normeja ja suorittamista. Onko epäonnistuminen kyvyttömyyttä saavuttaa oma potentiaalinsa? En haluaisi arvottaa ihmisiä sen mukaan ketkä ovat epäonnistujia vaan ennemmin arvostan sitä, miten ihminen onnistuu olemaan sitä mitä on. Olemaan läsnä. Näin ollen esiintymistä voi ajatella henkisenä harjoituksena, jossa läsnäolo välittyy katsojille. Läsnäoloa estää levottomuus ja mielen harhailu. Sitä helposti tapahtuu jos yrittää taiteen tekemisen kautta mielistellä, järkeillä mikä toimii ja mikä ei.

Itse ajattelen, että taiteen tekeminen on prosessi jossa taiteentekijä antautuu tutkimaan tuntematonta. Taitelija toimii välittäjänä. Kuvittaa, sanallistaa, etsii muotoa. Itse arvostan sitä, jos taiteen kautta voin ymmärtää jotakin uudella tavalla tai kokea jotakin merkityksellistä. Vaikka saatan ärsyyntyä näkemästäni ja ajatella, että taiteilja ei ole läsnä eikä esitys kosketa minua, niin voi olla, että näiden tuntemusten käsitteleminenkin on merkityksellistä.

Performanssitaidetta on vaikeaa määritellä. En välttämättä aina arvosta jokaista performanssin tekijää taitelijana, mutta arvostan sitä että uskaltaa välitää sitä minkä kokee oleelliseksi juuri sillä hetkellä. Perfomanssitaide eroaa monista muista taiteenmuodoista, joissa perinteet ja historia vaikuttavat selkeämmin taiteen tekemiseen ja tulkitsemiseen. Performanssitaide on riippumattomampaa. Sitä kautta voi yhdistellä, provosoida ja kokeilla. Se antaa mahdollisuuden ilmaista itseään juuri sillä tavalla kuin haluaa. Tarvitsee vain haluta, uskoa ja uskaltaa.

JD

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti